Kaksplus.fi

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Raskausajan odotukset vs. todellisuus

Ajattelin, että nyt kun on enää pari viikkoa (toivottavasti) raskausaikaa jäljellä niin olisi hauska tehdä tämmöinen vertailupostaus. Eli minkälaisia ennakkoluuloja / -odotuksia itselläni on ollut raskauteen liittyen ja mikä on sitten ollut se todellisuus omalla kohdalla. Ja huom. nimenomaan millaista on ollut omalla kohdallani, kaikillahan raskausaika on ihan yksilöllistä.

Rv 37+4
Fyysinen puoli.
Ensinnäkin kuvittelin, että alkuraskauden pahoinvointi olisi pidempiaikaista. Kuvittelin, että pahoinvoinnista johtuen saattaisin päätellä olevani raskaana. Pahoinvointia olisi myös koko ensimmäiset kolme kuukautta.
Todellisuudessa itselläni alkoi pahoinvointi n. viikolla 7 ja kesti vain muutaman viikon. Tosin pahoinvointia oli pitkin päivää, ei vain aamuisin.

Kuvittelin, että vatsa alkaisi näkymään todella nopeasti ja että se kasvaa ihan hurjaa tahtia.
Todellisuudessa vielä puolessa välissä ollessa, rv 20+0, vatsani oli aika mitätön vaikka silloin kuvittelin se olevan valtava. Mutta siitä lähtien kun se alkoi näkymään niin kasvutahti on ollut reipas.
Kuvittelin, että olisin jatkuvasti väsynyt, enkä jaksaisi tehdä mitään (lenkkeillä, liikkua, kantaa painavampia asioita ym.)
Todellisuudessa olen jaksanut yllättävän hyvin, ehkä "pakkolenkit" koiran kanssa on ollut hyvä asia ja pitänyt sitä pientä kuntoa yllä. Rappusissa kävely on alkanut vasta nyt lähiviikkoina väsyttämään ja hengästyttämään. Meillä on myös yksi vakkari lenkki mikä mennään Rockyn ja Miikan kanssa ja se on aika maksimi-mitta nykyään. Loppupäässä alkaa jo selkä särkeä tai alavatsaa painaa. En silti aio jäädä lenkeiltä pois !
Olin yllättynyt "hikoilukohtauksista". Siis yksinkertaisesti voi tulla hiki ja hengästyttää vaikka istuu paikallaan, käsittämätöntä.

Myös kaikkien kuulopuheiden perusteella odotin, että aina olisi joku vaiva; milloin närästystä, selkäsärkyä, kipua, turvotusta...
Juu, onhan minullakin ollut, mutta todella pienissä määrin ja harvoin.
Närästys yllätti minut, sillä en tiennyt että se tuntuu niin inhottavalta. Myös selkäsärky on ollut aika puuduttavaa välillä. Tämä uusin tuttavuuteni nimeltään ihokutina on silti ehkä inhottavinta.

Ihmettelin myös aina sitä kun joku sanoi, että jos jaksan istua autossa enää loppuvaiheessa (pidempiä matkoja). Miten niin jos jaksan, miksi en jaksaisi ? ...En ihmettele enää. Ja ei, en jaksa. Vauva painaa todella inhottavasti ja se jatkuva vessahätä. Olen kuvitellut ettei vessassa käymiseen voi kyllästyä, mutta näköjään sekin on mahdollista :D

Rv 37+4
Henkinen puoli.
Henkinen puoli on ollut mulle paljon haastavampi kuin fyysinen. Kaikki omat reagoinnit asioihin on yllättänyt mut ihan täysin.

Aloitetaan vaikka siitä, minkä olen monesti jo maininnut aiemminkin, nimittäin tämä vatsa, sen kasvu ja siitä kommentointi. Kuvittelin olevani onneni kukkuloilla kun vatsa alkaa näkymään ja ihmiset huomaavat sen, mainitsevat siitä ja ottavat asiaa puheeksi. No ei todellakaan. Minun reagointini asiaan oli, että jäänkö loppu ajaksi kotiin, neljän seinän sisään, näkemättä ketään niin ei tarvitse kuunnella. Ehkä hieman yliammuttua ajattelua silloin... Mutta uskon, että jos en olisi kuullut kaikkia kommentteja kuten "hei mehän ollaan yhtä lihavia nyt" (johon suutuspäissäni vastasin, että minulla on sentään hyvä syy olla tämän kokoinen) tai "et näytä raskaana olevalta, ehkä enemmänkin vaan tosi hyvin syöneeltä" niin olisin itsekin ottanut huomiot vähän paremmin.

Tiesin, että raskaana olevilla saattaa hormoonit heitellä ja tunteet nousee pintaan helposti mutta kuinka helposti sitä voikaan itkeä.. kysympähän vain. Muuten en ole kauhea hormoonihirviö ollut, mitä nyt pinna ehkä hieman aiempaa lyhyempi. Myös jonkinnäköinen suodatin on kyllä kadonnut jos jonkin temput ärsyttävät. Anteeksi vain kaikki uhrit.
Kuvittelin, että olisin todella pikkutarkka jokaisesta syömästäni ruoasta, jokaisesta liikkeestäni, kaikesta. Olisin neuroottinen sen suhteen, miten raskausaikana "toimitaan". Mutta päinvastoin. Toki olen syömättä sellaista mikä on kiellettyä, en vedä mitään akrobatiavoltteja (ihan kuin edes osaisin...) tai muutenkaan tarkoituksellisesti riskeeraa vauvaamme, mutta muuten olen täysin rento. En kauheasti kanna huolta huomisesta tai stressaa tulevaa. Kyllä ne asiat sujuu kuten niiden on tarkoitus.

Kuvittelin, että heti kun näen plussan raskaustestissä tuntisin kaiken heti todeksi ja todella nopeasti tottuisin ajatukseen vauvasta. Sillä olimmehan me sitä itse halunneet. Mutta silti se oli suuri shokki, yllätys ja järkytys (positiivisesti toki). Mulla meni todella pitkään ennen kuin sisäistin asian ja ymmärsin, että kyllä, vauva on tulossa. Kaikki potkut, liikkeet, ultrat, syke kuuntelut, kaikki on tuntunut epätodelliselta. Nyt ihan viime aikoina, ehkä viimeisen 10 viikon aikana olen vasta kunnolla sisäistänyt asian. Nykyään rakastan kaikkia vauvan liikkeitä ja potkuja ja neuvolassa uskon, että pieni sydämen sykeääni (lue: höyryveturi) on todella vauvamme joka kasvaa minun vatsassani.

Mieliteot. Ne paljon puhutut mieliteot. Kuka himoitsee savea, kuka perunakellarintuoksua... Mulla ainoa selkeä mieliteko on ollut sukulaku ja sekin oli kausiluontoinen. Ei mitään erikoisia hajuja tai makuja, ei muuta.
Ei ole muuten myöskään mitään hajua mitä en voisi sietää tai saisi kuvotusta aikaan. Se oli yksi ennakkoluuloni myös, että jokin sellainen haju tai maku tulisi.

Rv 37+4

Eilen muhun iski lopen uupuminen raskauteen. Ei siksi, että se olisi rankkaa tai olisin fyysisesti loppu vaan siksi, että en jaksa odottaa pikkuisen näkemistä. En vain jaksa odottaa, että saan hänet syliini. Että näen pienen ihmeemme. Mä olisin niin valmis lähtemään sairaalaan vaikka heti, jotta saisin mustikan jo maailmaan. Pitää vain lohduttautua ajatukseen, että max 4 viikkoa enää. Neljä pitkää viikkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti