Kaksplus.fi

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus

Palataan puolentoista viikon takaisiin tunnelmiin. Vuorossa on synnytyskertomus kaikessa kauneudessaan (=kauheudessaan).
Jos joku on todella herkkä niin suosittelen skippaamaan tämän tarinan.

Lauantai 11.7 // laskettu aika

Aamu alkoi normaalisti. Suunnitelmissa oli lähteä shoppailemaan lenkkareita Taidetehtaalle. Lähdettiin päivällä kiertelemään kauppoja. Välillä tuntui pientä supistelua ja sanoin Miikalle, että nyt on liian epämukava olo shoppailuun, pakko päästä kotiin huilaamaan.
Otin ihan rennosti koko päivän, sillä selässä tuntui särkyä ja supisteli.
Illan lähestyessä kun kävin vessassa huomasin limatulpan irronneen. Soitettiin sairaalaan ja kysyttiin kuinka edetä. Mainitsin puhelimessa myös kuinka vauvan liikkeet ovat olleet hennompia ja tulevat aika harvakseltaan.
Meitä pyydettiin sairaalalle käyrille ja oltiin siellä noin klo 19:00.
Makasin käyrillä tunnin ja lopuksi tehtiin vielä sisätutkimus - sormelle auki.
Kätilö sanoi, että maksimissaan pari päivää enää, mutta tilanne vaikuttaa lähteneen käyntiin. Heitti vielä vitsillä, että on sunnuntaina aamuvuorossa, katsotaan nähdäänkö jo silloin.

Sunnuntai 12.7

Illan sisätutkimus antoi potkua alleen (?) ja yöllä klo 1:00 alkoi säännölliset supistukset 6 minuutin välein. Kahdelta soitin sairaalaan, josta antoivat neuvoksi mennä kuumaan suihkuun puoleksi tunniksi, jonka jälkeen voisimme alkaa rauhassa tekemään lähtöä. Miika lähti hakemaan siskoani, joka oli lupautunut koiravahdiksi h-hetken tullen.
Sairaalalla olimme noin klo 3:00 ja minut laitettiin taas käyrille. Koska supistukset tuntuivat vain alavatsassa ja särkynä selässä ei ne näkyneet monitorilla ja jouduimme itse kellottamaan niitä.
Klo 3:30 tehtiin sisätutkimus - 2cm auki. Supistukset olivat niin voimakkaat, että minulle ehdotettiin kivunlievitystä, jotta saisin hetken huilattua. Piikki pakaraan ja 20 min niin helpottaa, tai niin sitä luvattiin... No eihän se auttanut ollenkaan, mutta lisää kivunlievitystä ei saisi muutamaan tuntiin.

Siirryttiin synnytyssaliin, jossa vetelin ilokaasua kaksin käsin. Supistusten väli taisi olla jotain 2-3 min ja Miika kertoi, että supistusten voimakkuus oli aina siellä 97 kieppeillä. Tässä vaiheessa koko touhusta oli kyllä lysti kaukana. En kironnut tai manannut Miikaa ym. mitä kuulee joidenkin tekevän, mutta yhdessä vaiheessa Miika sanoi, että alkaa käsistä loppumaan verenkierto kun puristin niin kovaa (heh).
5:30 tehtiin sisätutkimut ja 3 cm auki, jihuu. Ei muuta kuin lisää ilokaasua naamaan.

6:05 puhkaistiin kalvot ja lapsivesi oli ok. Taisin ääneenkin mainita, että tuntui kuin olisi alleen laskenut ja siinä sitä maattiin. Itseasiassa koko synnytyksen ajan makasin kylkiasennossa.
Vihdoin seitsemän aikaan aamulla tuli pelastus eli epiduraalipuudutus. Sen laitto oli yhtä tuskaa ja silloin myös ensimmäisen kerran taisi muutama ärräpää kaiken muun huutamisen keskellä kuulua. Laitoin ajan piti pysyä ihan paikallaan ja kun samaan hetkeen iski kunnon supistus niin mielessä pyöri vain "kun nyt vaan lähtisi taju niin helpottaisi". Itse epiduraalin laittajakaan ei ollut mistään myötätuntoisimmasta päästä ja sanoi minulle vain, että lopeta se itku kun täriset liikaa. Olisin voinut mottasta ja kovaa. Epiduraali vaikutti onneksi nopeasti ja supistuskivut olivat tiessään aika pian laiton jälkeen. Vauvan päähän asennettiin ennen epiduraalia joku piuha, josta hänen vointia seurattiin. Olin kyllä täynnä piuhoja joka paikasta siinä vaiheessa.

Ei mennyt aikaakaan kun tunsin valtavaa painetta ja ponnistamisen tarvetta. Se tuli niin yhtäkkiä, että karjaisin Miikalle "nyt soita sitä kelloa, tää tulee pihalle".
Kätilö tuli paikalle ja samalla sanoi toiselle kätilölle, että lähtee hakemaan meille aamupalaa huoneeseen. Koska tunsin niin kovaa painetta kätilö teki sisätutkimuksen ja hämmästyi ihan itsekin - täysin auki ja vauvan pää on jo ihan alhaalla. Kaikki tämä siis n. 1,5 h sisällä epiduraalin laitosta.

Kun kätilö sanoi, että voin alkaa "harjoittelemaan" ponnistelua, muhun iski paniikki. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja tajusin, ettei epiduraali auta kuitenkaan itse synnyttämisen kipuun. Kätilö laittoi toiveeni mukaan jonkin sisäpuudutteen vielä lisäksi.
8:25 alkoi ponnistaminen ja ei, sekään ei ollut helppo vaihe. Ensin en uskaltanut edes ponnistaa kunnolla ja vain tärisin pelosta. En oikeastaan tiedä miksi muhun iski niin järkyttävä paniikki siinä vaiheessa. Kätilön ja Miikan tsemppauksella kuitenkin sain rohkeutta, ponnistaminen kun oli siinä vaiheessa ainoa vaihtoehto. Sitä en tehnyt hiljaa enkä kaunistellen ja varmaan moni ulkopuolinenkin kuuli sen. Mutta siinä vaiheessa mulle oli aivan sama kuka kuuli ja mitä :D Puudute auttoi vain toispuoleisesti eli myös tunsin kaiken (ilmaisin senkin asian nätisti, not).
18 minuuttia myöhemmin, klo 8:43 kuului pienokaisen rääkäisy !<3 Miika leikkasi napanuoran ja pikkuinen laskettiin rinnalle.

"Kaikki kipu on sen arvoista". Monesti kuultua, täysin totta joka sana. Kipu unohtuu välittömästi (hetkellisesti) kun se kaikista rakkain aarre lasketaan siihen syliin. Sitä tunnetta ei osaa edes kuvailla.

Toinen kätilö oli kärräämässä meille sitä aamupalaa huoneeseen kun meidän kätilö naurahtaen tokaisi hänelle: "tuo suoraan vain se onnittelulounas, tämä syntyi jo." Niimpä saatiin tuplasti ruokaa, heh.
Minulle tuli neljä repeämää, neljä tikkiä koko hommasta, joiden paraneminen on ihan oma tarinansa. Tosiaan yksi tulehtui ja vasta nyt on alkanut olo helpottamaan.


Pisteitä pikkuinen sai 9/10/10, meille täyden kympin pakkaus !

Kaiken kaikkiaan synnytys kokemuksena oli mielestäni aika...noh, kamala. Hyvinä puolina koen kuitenkin, että kokoajan tapahtui edistystä ja ensisynnyttäjäksi se oli nopea. Tosin kivun määrä oli jotain sanoinkuvaamatonta enkä ole tiennyt, että semmoista tuskaa pystyy edes järjissään kestämään. Siitä on kuitenkin vasta niin vähän aikaa, että muistikuvat suht. hyvin (liian hyvin) pinnassa.
Synnytykselle annoin kuitenkin 7-8 pistettä ihan vain sen sujuvuuden ja ihanan kätilön vuoksi. Kätilömme oli aivan mahtava ja ihana nainen, sama kun lauantai-iltana käyrillä ollessani.

Silti, kaikesta huolimatta, jos minulta kysyttäisiin tekisinkö kaiken uudelleen pienen tyttömme vuoksi niin ehdottomasti. Ei ole asiaa mitä en hänen vuokseen tekisi.

4 kommenttia:

  1. Kaikista kivuista kertomisesta huolimatta ihana kertomus, varsinkin nuo loppusanat <3 tuli ihan tippa linssiin :) Terkkuja Lappeenrannasta :)
    -N

    VastaaPoista
  2. Kuullosti todella samanlaiselta kuin oma synnytykseni :) niin samoja fiiliksiä! Aika kultaa muistot ja sit sitä jo haaveilee toisesta pienestä! Mukava blogi! Tsemppiä ja voimia vauva-arkeen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palkinto on niin suuri, että kaikki kipu kyllä unohtuu :)
      Kiitos paljon ! :)

      Poista