Kaksplus.fi

torstai 3. syyskuuta 2015

Äitiyden odotukset vs. todellisuus

Sain postaustoiveeksi tehdä samanlaisen "odotukset vs. todellisuus" -postauksen äitiydestä kuin tein raskausajastakin. Ihan loistava idea. Kiitos siis sinulle, kuka tätä ehdotit.

Täytyy sanoa, etten rehellisesti oikein tiennyt mitä äitiydeltä odottaa, saati sitten vauva-arjelta. Aina on tietysti ennakkoluuloja ja erinäisiä odotuksia tulevasta. Olisi ollut ehkä helpompi miettiä näitä jo raskausaika sekä mahdollisesti kirjata ylös tuntemuksia, sillä silloin ei ollut vielä kokemusta nykyisestä.

Aloitetaan positiivisesta yllätyksestä. Olin kuvitellut öitä rankemmiksi. Aina kuulee miten vauvat heräilevät parin tunnin välein ja yöllä ei saa nukutuksi. Meillä yöt on mennyt alusta asti hyvin. Ensimmäisinä viikkoina heräteltiin muutaman tunnin välein tyttö syömään, mutta kun saatiin neuvolasta lupa mennä vauvan rytmin mukaan on melkein joka yö tullut nukuttua 5 tuntia putkeen. Luksusta siis.

Päinvastoin kuvittelin myös, että vauvat nukkuisivat päivisin enemmän. Meillä on jokin "ei päiväunia" -vaihe ja silloin kun nukutaan niin mieluiten sylissä. On toki päiviä kun tyttö oikein yllättää ja viihtyy omassa sängyssä parikin tuntia täydessä unessa.

Yleisesti ottaen päivän kulkua kuvittelin aivan erilaiseksi. Vauva syötetään, vaihdetaan vaippa ja laitetaan unille. Hän nukkuu ja on itsellä hetki aikaa tehdä muita juttuja. Välillä näinkin, mutta todellisuudessa aivan yksinkertaisetkin asiat, joita et edes kuvittelisi voi joutua ajoittamaan, kuten hampaidenpesu, syöminen, vessassa käynti, pukeminen ym. on tehtävä kun kerkeää tai jätettävä välistä :D

Kotoa lähteminen vauvan kanssa. Todellisuus iski todella nopeasti. Sitä ei niin vain lähdetäkään. Itsensä valmiiksi laittaminen täytyy tehdä nopeasti ja ennen vauvan pukemista, jottei vauvalle kerkeä tulla liian kuuma ulkovaatteissa. Pitää varmistaa, että vauvalla on puhdas vaippa ja masu täynnä. Joskus toistaa tämä rutiini pari kertaa ennen lähtöä.

Vauvan kasvu ja kehitys. Meidän tyttö on vajaa kaksi kuukautta vanha. Olen luullut, että vauva on pitkään ihan vauva. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Pieni, nukkuu vain, ei ota paljon kontaktia. Käsitys tästä muuttui täysin jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Pieni käärömme oli kasvanut valtavasti, hymyili, seuraili liikettä ja kuunteli tarkasti ääniä. Hän oli pieni ihminen. Hänelle on koko ajan kehittynyt luonnetta ja omaa ulkonäköä. Vauva-aika toden totta on lyhyt.

Entä se tunnepuoli? Olen kuullut sanonnan: äidin rakkautta lastaan kohtaan ei voi ymmärtää ennen kuin on itse äiti. Tuo pitää täysin paikkansa. Rakkaus omaa lastaan kohtaan on sanoinkuvaamatonta. Minulla, kuten varmasti suurimmalla osalla äideistä, se syntyi välittömästi kun tyttö ensi kerran laskettiin rinnalle. Samalla syntyi monta muutakin tunnetta. Pelkoa, huolta, iloa, onnea... Suurin tunne rakkauden lisäksi oli jatkuva menettämisen pelko. 
Kuvittelin aiemmin, että olisin rennompi. Luottaisin vaistoihini ja siihen, että kaikki menee hyvin. Kyllä minulla on äidinvaisto, sen tiedän, mutta en sanoisi että olen kovin rento. Jatkuvasti tulee tarkistettua vauvan nukkuessa, että kuuluu tuhina, hän hengittää, ei ole puklannut unissaan jne. Pieneenkin yskäisyyn herää. Ehkä osaan ottaa hieman rennommin kunhan aikaa kuluu.

Kuten raskausaikana, myös äitiydessä tunnepuoli on ollut minulle suurempi yllätys. Sanoisin, että äitiyteen ja sen tuomiin tunteisiin ei osaa valmistautua. Kuinka onnelliseksi voi tulla kun vain katsoo lastaan. Kuinka onnellinen voi olla kun pieni, väsymystä itkevä vauva nukahtaa syliin. Kuinka kaunis oma lapsi on. Kuinka hauskaa vain kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa voi olla. Kuinka nopeasti päivät kuluvat, vaikka mitään niin erikoista ei edes tule tehtyä.

Välillä on epätoivon hetkiä. Niitä on onneksi harvoin, mutta aina ne tuntuvat yhtä surullisilta. Kun vauva itkee ja itkee. Hänellä on vatsavaivoja ja vaikka kuinka yrität, et saa helpotettua hänen oloa. Pikkuinen huutaa naama punaisena, hikisenä ja silmistä valuu kyyneliä. Silloin riipaisee omaa sydäntä.

Äitiys on tehnyt minusta herkän, ehkä jopa hieman pehmon. Minusta on tullut paljon tunteikkaampi (lue: itkuherkempi). Oman synnytyksen ajatteleminen saa tunteet pintaan. Nyt kun alkoi taas Toisenlaiset äidit, tiedän, että tulen itkemään jokaisessa jaksossa kun näytetään synnytys. Mutta se ei minua haittaa. Silloin palaa niihin omiin hetkiin, elämää mullistavaan tapahtumaan, joka on samalla niin rajua ja kaunista.

Tulipas taas vaaleanpunaisten sydänlasien läpi kirjoitettu teksti. Ehkä siitä voi päätellä, että olen onnellinen.

2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Itse yllätyin myös kuinka tarkkaan jokaista tuhahdusta vahti ja menettämisen pelosta. Sitä vaan on niin vahvasti tunnetasolla vauvassa kiinni. Muutenkin kuullostaa kovin tutulta nuo sinun kokemukset. Kyllä se rentous tulee ajan kanssa. Äidin vaistoon luottaen eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Niin paljon tulee kyllä uusia puolia itsestä esiin. Mutta mitenkäs muutenkaan kun kyseessä on kuitenkin se kaikista rakkain aarre :)❤

      Poista